Operaatio Äyräpään EK

Useamman auton avustussaattueemme oli pakattu täyteen lämmittimiä, työkaluja, ea-tarvikkeita, sammuttimia ja muuta tarpeellista lahjoituksina ja lahjoitusvaroin kerättyä. Yhdistys on saanut Ukrainasta toiveita mitä siellä tarvitaan, joten turhaa tavaraa sinne ei viety tälläkään kertaa.

Itsestäni hieman taustoja, Venäjän suurhyökkäyksen alussa jotain nyrjähti pahasti päässä ja sydämessä. Seurasin tapahtumia herkeämättä, muuten peukaloita pyöritellen. Otti aikansa että tuli tunne että jotain voisi itsekin tehdä. Kollasin tallista pari työkalupakillista vanhoja perintökaluja ja otin yhteyttä Ukrainapuun, kainosti kysyen olisiko näillä mitään virkaa. Vastaus olikin tottakai ja kiitos! Siitä se sitten lähti, tuli tunne että pienetkin jutut auttaa kun samanhenkiset hoitaa niitä samalla asenteella. Myöhemmin sitten päädyin ensimmäiselle matkalle viemään autoa Kiovan läheisyyteen, mutta se on sitten oma tarinansa.

Tämä matka alkoi Etelä-Suomesta joulukuun 2024 alussa. Matkassa siis aiemmin mainitut neljä autoa kuljettajineen, sekä matkanjohtaja ja tullaus ym. asiakirjat ansiokkaasti valmistellut madam Unelma Säleikkö. Asiakirjojen merkittävyyttä ei tosiaan voi liiaksi korostaa, etenkin EU:n ja Ukrainan rajalla.

Matkaan lähti muitakin autoja toisten yhdistysten toimesta. Lauttamatka Helsingistä Tallinaan, ensimmäinen etappi tankkausten ohella majoituspaikka Latviassa Riikan eteläpuolella, tavallista ajamista vain. Yöpymisen jälkeen seuraavan päivän etappi olikin pidempi, 970km Puolaan Rzeszowiin, joka on jo melko lähellä Ukrainan rajaa.

Rajanylitys oli sovittu iltapäivälle Budomierziin, joten aamupala ehdittiin syödä rauhassa. Hotellin pieneen aamiaispöytään ei kuitenkaan tullut sähköä leivänpaahdinta, vedenkeitintä ym. varten. Niinpä ryhmämme nohevat nälkäiset ryhtyivät toimeen yhdessä tomeran puolalaisemännän kanssa ja jatkojohtovirityksellä pöytään tehdyn virransyötön ongelmat poistuivat kun syöttävästä keskuksesta oli nostettu sulakkeet ja vikavirtasuojakytkin ylös.

Tässä vaiheessa haluan korostaa että avustusvaroilla kustannetaan vain autojen polttoaineet sekä majoitus jossa peseytymis, nukkumis ja aamiaistarjoilu mahdollisimman edullisesti, tukieurojen tarkoitus on tukea Ukrainaa, mutta vapaaehtoisetkaan eivät ole koneita, nukkua ja syödä joutuu välillä. Viiden tähden Hiltonit sitten omaan piikkiin!

Auto myös punnittiin ja todettiin, että ylikuormaa on 30kg. Siitä selvittiin pitkän ihmettelyn ja käsienlevittelyn jälkeen varoituksella.

Lyhyttä tarinaa Puolan tullista. Convoy saapui tulliin n. 15 aikaan, etukäteen oli sovittu koko letkan käsittelystä samalla kertaa. Pari henkilöautoa pääsikin läpi, Opel mukaanlukien, mutta pakujen kohdalla alkoi farssi. Tavarat ulos autoista, laatikot ja säkit auki, kurwat pöyhivät lastenvaatteet ja pyörätuolit perusteellisesti ja antoivat ystävällisesti lastata kamat uudestaan autoihin.

Ystävällisyydeksi katsoin kurwan vahingoniloisen virnistelyn ja kehotuksen saapua seuraavan kerran isolla kuorma-autolla, ”then its easier”! Tämän jälkeen pari pakua pääsi eteenpäin mutta kolmannen kohdalla tulli stoppi. Jostain pimeästä kellarista kömynnyt neukkumatamin oloinen iso kiho täydellisellä englannin kielen taitamattomuudella hätisti loput autot rekkakaistalle jonon taakse.

Sitten ei tapahtunut pitkään aikaan mitään, mutta lopulta päästiin paperien pitkän syynäämisen jälkeen toiselle pisteelle puomien taakse, jossa lastia piti purkaa taas. Auto myös punnittiin ja todettiin että ylikuormaa on 30kg. Siitä selvittiin pitkän ihmettelyn ja käsienlevittelyn jälkeen varoituksella.

Tässä kohtaa ensimmäisen puomin takana oli 3 autoa, joista kaksi pääsi läpi, mutta viimeisestä pakusta puuttui joku paperi, tosin kurwa ei kertonut että mikä. Käski kuskin autoon odottamaan ja löi luukun kiinni.

Sitten taas odoteltiinkin pitkään puomien takana vailla tietoa mistään. Tunnin päästä selvisi että vuoronvaihto oli meneillään. Kun uudet virkailijat aloittivat vuoron, kysyttiin onko kyydissä aseita tai ammuksia. Ei ollut ja pääsimme läpi.

Ukrainan tullissa hyvä kun tupakan ehti polttaa kun kaikki paperit oli leimattu kuuteen kertaan ja tullivirkailijakin nauroi, että leimat ovat tärkeitä. Jumankauta silloin oli helpottunut olo, vartosin vielä kahta autoa mun takana, jotka pääsivätkin pian ja siitä sitten matkan tekoa kohti määränpäätä.

Ukrainan puolella ensimmäinen sovittu stoppi oli huoltoasema johon kokoonnuimme. Convoyn autoja oli pihassa runsaasti, niinpä parkkeeraus vaati soveltamista. Paikalla ollut Volvo V60 paikallisen kuskin toimesta närkästyi ajoväylän tukkimisesta, viittoi jotain. Avasin ikkunan ja kysyin ”excuse me?” Herra näki autossa ukrainapu-lätkän joka ua lipun väreissä, sanoi sen jälkeen ”You can park everywhere” ja ajoi volvonsa sivuun. Sanoin kiitokset ja hän näytti peukkua.

Huoltoasemalla saimmekin purtavaa hyvän palvelun kera, rohmusin matkamuistoja hyllystä, mm himars- hajukuusia ja harppuunapinssejä. Tauon jälkeen oli aika lähteä, netti- ja gps kävivät aika hitaalla, minulla toimi vähiten huonosti, joten lähdin keulille. Navigointi näytti todella oudolle, mutta muutakaan ei ollut tarjolla. Reitti johdatti pahimman kuntoiselle tielle mitä itse nähnyt. Keskellä pimeyttä tuli vielä vastaan armeijan Zil ja muita maastoautoja. Kun korpivaellus ja monttujen väistely oli ohi, pysähdyimme katsomaan missä oikeasti ollaan. Tulimme johtopäätökseen että oikea tie on muutaman kilometrin päässä. No, sekin tie oli poikki ja kiertotie vallan erilainen mihin härmässä totuttu. Tähän tulikin jo kommentti silloin ”Reilukerhosta päivää, nelivetomaasturi keulilla ja ylipainoinen paku ja henkilöauto tulee perässä!”. Yhtäkaikki, pääsimme oikealle tielle ja siellä alkoi lumipyry, näkyvyyttä ei, mutta korvakuulolla päästiin hotellille.

Tuli kumma olo, siinä me kaksi kaverusta vedetään tupakit muina miehinä kuin työkaverit keskenään, vailla oikeastaan mitään yhteistä kuin ihmisyys. Silti tuli heti tunne että tolle äijälle antaisin empimättä kotini vara-avaimen.

Navigointi kertoi luovutuspaikkaan olevan lyhyt matka hotellilta mutta toista tuntia siinä todellisuudessa meni. LänsiUkrainan ruuhkat ovat oikeasti ruuhkia, etenkin maalla asuvalle. Meitä odottamassa ja vastaanottamassa myöhästymisestä huolimatta olivat pari nuorta henkilöä, jotka ottivat meidät sydämellisesti vastaan kättelyin ja halauksin. Lastin purku alkoi välittömästi ja näiden ukranalaisten englanninosaamista täytyy kehua paremmaksi kuin omani.

Esittelin lava-automme erikoisia patenttiratkaisuita johon sain vastauksen ”its exactly same as Ford ranger here, it also came from Finland!” Sitten pistin tupakiksi, hän kysyi saisiko yhden, tarjosin loppuaskia, mutta vaatimattomuuttaan kieltäytyi ehdottomasti. Kertoi että Ukrainassa väärennetyt pahanmakuiset savukkeet ovat yleisiä. Tuli kumma olo, siinä me kaksi kaverusta vedetään tupakit muina miehinä kuin työkaverit keskenään, vailla oikeastaan mitään yhteistä kuin ihmisyys. Silti tuli heti tunne että tolle äijälle antaisin empimättä kotini vara-avaimen.

Lopuksi paikalliset vastaanottajat tilasivat meille kyydit takaisin hotellille ja hyvästelivät halauksin, yksi ihminen on pieni, mutta tärkeä silloin kun sydän on suuri, kaikkea hyvää heille!

Autojen ja avustusten luovutusten jälkeen osa ryhmästämme palasimme hotellille loppujen jatkaessa matkaa pidemmälle Ukrainaan. Paluumatkan aikataulu oli mennyt mönkään edellisillan tullifarssin johdosta. Paluumatkaa alettiin suunnittelemaan, matkanjohtajilla oli tosin kiire jo jatkaa eteenpäin sovittuihin kohteisiin niin me hotellille jääneet päätimme selvittää paluumatkat itse. Muutaman tunnin neppailun jälkeen edullisimmaksi vaihtoehdoksi osoittautui seuraavan aamun bussivuoro Puolan puolelle ja lento Suomeen.

Kertomuksen alkoholeja, takseja tai muita vapaa-ajan aktiviteetteja ei maksettu yhtäkään yhdistyksen varoista. Eikä makseta jatkossakaan.

Koska yö piti kuitenkin vielä viettää Ukrainassa, päätimme mennä katsomaan kaupungin keskustaa, eli mittariauto alle ja baanalle. Menimme ensimmäiseen näkemäämme ravintolaan ja tilasimme oluet. Baarimikko kysyi mistä ollaan ja vastattiin että Suomesta ja kerrottiin millä asioilla. Kaveri ohjasi pöytään ja toi kaljat, hetken kuluttua toi snapsilasit, kohta toinen kaveri tuli Finlandiapullon kanssa ja sanoi että talo haluaa tarjota snapsit, oltiin että wau ja vaadittiin tarjota koko henkilökunnalle myös. Pahoittelivat etteivät voi juoda töissä, mutta ottivat vettä snapsilaseihin ja otettiin maljat Suomelle ja Ukrainalle. Kohta pöytään kannettiin myös kinkkua ja leikkelettä. Sitten tuli vielä toinen kierros Finlandia-snapseja, paikka meni kiinni, vielä kohotettiin ”slava ukraini” maljat ja annettiin reilusti tippiä, hryvna ei ole kallis raha. Mene ja tiedä, mutta kalkuloin että siinä paikassa suomiurpo saattaa olla tervetullut jatkossakin.

Paluumatkassa seuraavana päivänä ei mitään ihmeellistä, siisti bussi ja tullitarkastukset tietty rajalla kahteen kertaan. Lento Puolasta kotimaahan Finnairilla. Paluukyyteihin on muitakin ratkaisuita, mutta tällä kertaa päädyttiin tähän.

Yhteenvetona sanoisin että jos on halua, niin viikon elämästään voisi huonomminkin käyttää. Ukraina on vastakohtaisuuksien maa, Neuvostoliiton ajat on hitaita korjata mutta ihmisillä on elämänhalu ja aivan valtava sitkeys taistella ylivoimaista vihollista vastaan, samalla ihmisillä on unelmia omastakin elämästä, rakastua, rakentaa perhe, oma koti, työpaikka ja usko tulevaisuuteen. Näitä kaikkia unelmia venäjä tuhoaa säälimättä joka päivä. Apua arvostetaan, itse havahduin asiaan jos olisimme samassa jamassa ja 2000km päästä tulisi väkeä tuomaan meille autoa ja apua vapaaehtoisina, niin saattaisi silmään tulla roska. Slava Ukraini!

Lisäksi toiminnan nähtyäni miten homma toimii pyyteettömien järjestöjen toimesta olen vakuuttunut siitä että avustuseuro menee perille parhaimmalla hyötysuhteella näiden pienten yhdistysten kautta kuten UkrainApu. Heillä on kontaktit suoraan paikallisiin, jotka avun jakavat oikeisiin kohteisiin ja tarpeeseen.

Yksikin euro on arvokkaampi kuin ei mitään, kaikki auttaa Ukrainaa ja sitä kautta myös Suomea!

Ps. Kertomuksen alkoholeja, takseja tai muita vapaa-ajan aktiviteetteja ei maksettu yhtäkään yhdistyksen varoista. Eikä makseta jatkossakaan.

-Juha