Operaatio 12 Apinaa - Kapteenin ensimmäinen matka Ukrainaan

En pääse, en ennätä, en uskalla, on kiire, on pikkujoulut, on kevätjuhlat, sekä sitten heti perään lemmikkimarsuni nimipäivät.

Kun kaikki nämä, sekä lukuisat muutkin tekosyyt oli käytetty, eikä silti Kapteenin Toteemieläin, aka. Your Finnish Friendsin Kasper Kannosto antanut periksi, oli aika ryhtyä järjestämään Kapteenin ensimmäistä matkaa Ukrainaan. Tosiaan, yhdistyksen perustamisesta saakka mielessä oli ollut kirkkaana päätös toimia vain suomen päässä keräämässä rahaa, tavaroita, autoja sekä hoitamassa logistiikkaa ja muuta yhdistyksen operatiivista toimintaa, eikä missään vaiheessa osallistua itse kuljetuksiin, saati sitten mennä Ukrainaan jalallakaan. Syynä pääasiassa pelkuruus, mutta myös kaikki muut yllä mainitut.

Silti, tämä Sähköjänis nimeltä Kasper Kannosto oli totuttuun tapaansa täysin periksiantamaton ja käsittämättömän sinnikäs. Varmaankin oli ajoittanut puhelimensa lähettämään kolmesti päivää viestin Kapteenille “Koska tuut Ukrainaan?”.

Siispä seuraava siirto 6D-shakissa oli saada töistä lomaa sopivaan ajankohtaan, eli pääsiäisen molemmin puolin. Kehopositiivisena Stripparina työskennellessä pyhät ovat rahakkainta aikaa, joten Korson stripteaseklubin esimies Tarja Kulho ei ollut erityisen mielissään Kapteenin suunnitelmista olla kevään rahakkain viikonloppu pois töistä, mutta heltyi kuullessaan, että tarkoitus ei ole totuttuun tapaan törpötellä kotona, vaan tällä kertaa pelastaa maailma.

Siispä pakkaamaan ja ennenkaikkea selvittämään asioita. Ja niitä selvitettäviähän riitti. Yhdistys oli nimittäin jo organisoinut kahdeksan auton matkan Vantaalta Lviviin pääsiäiseksi, mutta yhdenkään näiden auton aikataulu ei sopinut omiin menoihin. Siispä viidakkorumpu laulamaan ja sen kautta löytyi kuin löytyikin yksittäinen avustustyötä tekevä henkilö, joka suostui rahallista korvausta (eli dieseliä) vastaanottamaan Kapteenin kyytiinsä. No, olisi ottanut ilmankin, mutta kyydistä on kohteliasta maksaa ja muutenkin meidän tarkoitus on alusta saakka ollut auttaa mahdollisimman monipuolisesti ja myös muiden kuin omien kyytiemme kautta. Joten invaliditarvikkeita Vinnitsiaan vievän Ducaton tankki täyteen ja Kapteeni etupenkille. Pääsin toki ajamaankin, koska matka päätettiin toteuttaa yöpymättä matkalla muualla kuin hanttarin penkillä. Matkustamon ergonomia on nukkumiseen lähes optimaalinen, aivan kuten italialaiset olisivat suunnitelleet selkäkulmalta kiinteät istuimet nukkumistarkoitukseen. Eli herätessä joka ikistä paikkaa särki ja housuilla oli noin litra omaa kuolaa kun pää oli roikkunut sylissä. Matkan valveillaoloaika sujui leppoisasti pääasiassa ketsuppipulloon kusemisesta keskustellen.

Todennäköisyys jäädä varsinkin länsiukrainassa ohjusiskun alle on toki olemassa, mutta taitaa olla epätodennäköisempää kuin kotona aamupalaleipään tukehtuminen.

Puolan tulli oli meille suopea. Vain kerran meinasivat ampua Kapteenin, kun lähdin liian innokkaasti hakemaan passiani takakontista ja luulivat että yritin paeta, tai hakea kontista jotain kättä pidempää. Normaalisti Schengen-alueen tullissakin meinaavat ampua pari-kolme kertaa, joten tämä oli suorastaan erinomainen suoritus. Ukrainan tullissa puolestaan alkoivat ongelmat. Tullipapereissa oli väärä runkonumero (katsokaa arvon ihmiset onko se oo vai nolla. Yleensä runkonumerossa aina nolla) ja kuljettajalla tullin tietojen mukaan jo ennestään auto maassa -sekin kun on rahanpesun estämiseksi ongelma ja jokaisella ulkomaalaisella saa olla Ukrainassa vain yksi auto kerrallaan. Tuntikausia paahtavassa helteessä kunnes paperityöt oli oikaistu, jolloin rajapuomi aukeni ja oli aika selvittää, olisinko yhtä peloissani kuin olin ennalta luullut olevani.

Yllätys oli suuri, kun osasin käsitellä asian kuten se on: Olimme kauniissa ja viihtyisässä maassa, joka kyllä käy sotaa ja sen jäljet näkyvät monin paikoin raadollisenakin, mutta jatkuvaa kuolemanpelkoa ei ole. Todennäköisyys jäädä varsinkin länsiukrainassa ohjusiskun alle on toki olemassa, mutta taitaa olla epätodennäköisempää kuin kotona aamupalaleipään tukehtuminen. Tämän tosiasian kun tiedostaa, maassa uskaltaa ja pystyy liikkumaan vailla jatkuvaa taivaalle kyttäämistä. Ja vaikka kyttäisitkin, nähdessäsi ohjuksen on jo myöhäistä ja voi vain toivoa että yli menee.

Kun tiemme Vinnitsiaan jatkavan kuljettajan kanssa erkanivat, minulla oli nelisen tuntia aikaa pakata muiden autoja avustuskeskuksessa ennen kuin loput meidän autoista saapuvat. Tai näin luulin. Ensin tuli väliaikatietoa yhden kuorman syttyneen tuleen ja vain kuljettajan nopean reagoinnin sammuttimen kanssa pelastaneen auton. Oletetun neljän tunnin muututtua kahdeksaksi sain erittäin napakan puhelun jossa kerrottiin että yhteen kahdeksasta autostamme ei ole tehty tullipapereita. Ja sekös nauratti pitkän päivän ajanutta kuljettajaa joka seisoi rajapuomin takana virheeni takia. Olen kiitollinen kuljettajalle, ettei hän sortunut väkivaltaan kohdatessamme, sekä kiitollinen tullijumalille, että tekivät paperit nopeasti kuntoon. Kaikki oli siis kunnossa – luulin. Kunnes seuraava kuljettaja soitti etteivät polakit päästä häntä Ukrainaan. Syynä tähän oli auton edullinen hinta suhteessa sen kuormaan. Kyllä, luit oikein. Tonnin autolla ei saanut kuljettaa viidentoista tonnin kuormaa polakkien mielestä ja lähettivät kuljettajan kauniisti sanottuna huitsin vittuun yötä vasten. Olin varma, että viimeistään tämä kuljettaja valitsisi väkivallan kohdatessamme, joten päätin poistua avustuskeskuksesta ennen hänen saapumistaan. Tarkoitus oli nukkua ensimmäinen yö Kiovassa, mutta tässä vaiheessa kello lähentelin puolta yötä, eli ulkonaliikkumiskieltoa, eli pikkuKapteenien nukkumaanmenoaikaa, joten oli luovutettava ja yövyttävä ensimmäinen yö läntisessä Ukrainassa, aivan rajan läheisyydessä.

Kun aamu sarasti, oli aika laittaa nilkkaa suoraksi ja jatkaa matkaa kohti Kiovaa, jossa Toteemieläin K. Annosto ystävineen meitä oli odottamassa jo korkeassa polviasennossa. Ukrainalaisesta liikennekulttuurista tässä vaiheessa muutama huomio: Vihreä nuoli valojen vieressä tarkoittaa että saat kääntyä nuolen suuntaan myös punaisilla jos olet varovainen, etkä pelkää kuolemaa ja toinen vielä tärkeämpi huomio, aina kun näet auton, mieti mikä on sen kaikista epätodennäköisin ratkaisu lähisekuntien aikana ja luultavasti se tekee juuri sen, tai jotain vielä yllättävämpää. Kuolemanpelko ei ole niinkään ballistisissa ohjuksissa, vaan liikennekulttuurissa.

Kun saavuimme Kiovaan neljän auton ja kuljettajan voimin, kulkueeseen liittyi vielä kaksi autoa lisää ja olimme valmiit aloittamaan päämäärätietoisen siirtymisen sinne, mihin olin vannonut etten koskaan menisi ennen rauhaa: Itä-Ukrainaan. Syy tähän haluttomuuteeni oli yksiselitteisesti kuolemanpelko sekä haluttomuus nähdä ihmisten kärsimystä. Tästäkin päätöksestäni olin kuitenkin parhaimmillaan luopumassa ja suuntasin Itään pelon ja innon sekoittamin tuntein. Onneksi molemmat nämä tunteet aiheuttavat tärinää, joten ne on helppo sekoittaa toisiinsa.

Kiovan moottoritie oli paikka missä sodan todellisuus jo tuntui toisin kuin maan länsiosissa. Moottoritien varressa oli tuhottuja pesäkkeitä, aidoissa oli sirpaleiden reikiä ja ylikulkusiltoja puuttui, koska ukrainalaiset olivat räjäyttäneet niitä esteiksi sodan alkupäivinä ja sittemmin korjanneet pois. Oli vaikea käsitellä tosiasiaa, että liikkui niissä samoissa maisemissa joita alkuvuodesta 2022 seurasin tienvarsikameroista peläten venäjän etenevän kohti maan pääkaupunkia hetkenä minä hyvänsä. Onneksi eivät edenneet. Siitä on kiittäminen Ukrainan armeijaa.

Tiet olivat yllättävän hyvässä kunnossa vielä tässä vaiheessa, mutta lukuisia, todella lukuisia tunteja ja jopa yhtä yöpymistä myöhemmin kun aloimme olla idässä, tiessä oli paikoitellen enemmän monttua kuin tasaista. Tarina ei kerro, onko sota ollut heille näin armoton, vai olivatko ne idässä yhtä huonoja jo ennen sotaa. Osa ajoneuvoistamme oli etuvetoisia henkilöautoja, joten päämääränämme ollutta Izjumia pidemmälle tällä kalustolla ei olisi kannattanut enää jatkaa. Tiet muuttuvat etulinjan läheisyydessä henkilöautoille käyttökelottomiksi kestopäällysteen vaihtuessa hiekkatiehen jota miehistönkuljetusvaunut painavat päivä päivältä syvemmälle mutaan. Onneksi allamme oli tosiaan etuvetoisia henkilöautoja, niin oli syy olla menemättä etulinjaan asti. Olisin kyllä tarvittaessa keksinyt jonkun muunkin tekosyyn, kuten Hamsterin nimipäivät.

Itselläni oli sentään luotiliivit, jotka auttavat suuresti kun risteilyohjuksen 800 kiloinen kärki osuu kohdalle tuhoten teidät kaikki sekä kolme lähintä taloa.

Izjum on kaupunki josta on enää noin 20-30km sodan tämän hetkiseen etulinjaan ja venäläiset valtasivat ja käytännössä tuhosivat kaupungin sodan alkuvaiheissa. Vastahyökkäysvaiheessa ukrainalaiset valtasivat kaupungin takaisin ja valitettavasti löysivät myös sieltä tapettuja siviileitä, muun muassa 440 ihmisen joukkohaudan, pääosin siviileitä, myös lapsia. Tosiasia että venäjän armeija on valmis tappamaan lapsia, kertoo sen, että olemme niin oikealla asialla kuin voimme olla kun tuemme Ukrainaa. En tule koskaan antamaan anteeksi venäjälle heidän aiheuttamaansa kärsimystä Ukrainalle. En varsinkaan siviilien tappamista.

Tuskin tätä artikkelia lukemaan on päätynyt yksikään sen luokan talipallo, että tämä olisi mielestäsi putinin sota eikä venäläisten, mutta jos on, niin ole hyvä ja lopeta lukeminen – arvomaailmamme eivät kohtaa ja olet yksiselitteisesti väärässä. Yhtäkään sen joukkohaudan lapsista ei uskoakseni ampunut putin, vaan yhtä seinähulluja siinä maassa riittää jonoiksi asti. Länsimaisessa arvomaailmassa ihmistä arvostetaan, mutta venäläiselle toinen ihminen on täysin arvoton.

Luovutimme kuusi autoa täynnä lahjoitusmateriaalia eteenpäin ja kuulimme samalla kaupunkiin iskeytyneen edeltävänä päivänä kaksi ballistista ohjusta. Kieltämättä pysäyttävä uutinen Suomen huolettomasta arkielämästä lähteneille siviileille, joille kaksi päivää sitten elämän suurin jännityksen aihe oli SM-liigan finaalit ja nyt olimme käytännössä tikkataululla odottamassa tuleeko tikka ja jos tulee, osuuko se meihin. Itselläni oli sentään luotiliivit, jotka auttavat suuresti kun risteilyohjuksen 800 kiloinen kärki osuu kohdalle tuhoten teidät kaikki sekä kolme lähintä taloa. Olen ihmetellyt sotilaiden tapaa käsitellä tai paremminkin olla käsittelemättä kuolemanpelkoa. Sain pienen kosketuksen asiaan ja ehkä ymmärrän siitä nyt pienen murusen. Pelko ei auta tilanteessa toimimista ja siksi sitä ei välttämättä tule. Toki olin helvetin kaukana siitä kuolemanpelon määrästä minkä sotilaat joutuvat läpikäymään päivittäin.

Toinen pysäyttävä hetki oli, kun 3AB, eli kolmas rynnäkköprikaati löi kouraani diplomia, hihamerkkiä ja lippua ansiokkaasta avustustyöstä. Jälleen kerran, tätä avustustoimintaa ei tehdä henkilökohtaisen glorian tai diplomien takia, mutta aivan epäilyksettä ne tuovat lisämotivaatiota. Ne ovat osoitus, että työtämme arvostetaan. Silti paras palaute työstämme oli nähdä aiemmin ostamamme ja Kasperin perille toimittama Toyota Hiace sairaanhoitoyksikön evakuointikäytössä. Jokainen joka ei usko apumme menevän perille, menkää Izjumiin kysymään paikallisilta UkrainAvun ja Your Finnish Friendsin lähettämistä autoista. Saatte vastauksen jos puhekieli on edes avustavasti yhteinen.

Mitä sitten ukrainalaisiin tulee? Voi herranjumala mitä ihmisiä. Hienoja ihmisiä. Henkilökohtaisen osaamisalueeni aivan terävintä kärkeä on nopea syöminen, joten lähdin kävelemään ympäri kaupunkia muiden vielä aterioidessa. Suurimman vaikutuksen minuun teki kerrostalo jonka yläkerrokset Sahid-drone oli tuhonnut kokonaan. Oletettavasti valitettavasti tappaen asukkaat. Moni voisi kuvitella, että tämän jälkeen koko talo olisi asuinkelvoton? Ei ukrainalaisille. Alakerroksissa asuttiin aivan normaalia arkielämää ja talon eteen oli istutettu kevään myötä uudet kukat. Se oli paitsi hämmentävä, myös voimakas vertauskuva Ukrainan kansasta. Vaikka venäläinen koittaa tappaa ja oli niin lähellä onnistua kuin ikinä mahdollista, pihaan istutetaan keväällä uusi hortensiarivi. (En tiedä onko hortensia oikea kukka. Ehkä on, ehkä ei. En ole hortonomi tai floristi, olen Kapteeni).

Kun hämärä hiipui jo tähtien vyöksi, oli aikamme poistua kaupungista ja ajaa läpi öisen Ukrainan ulkonaliikkumiskiellosta huolimatta Kiovaan saakka. Olin lupautunut ajamaan koko matkan, koska itselläni oli ainoana kiire Kiovaan, mutta pimeyden saapuessa oli mielenkiintoista huomata että silmälasit ovat kadonneet, enkä nähnyt juuri tuulilasia pidemmälle.

Kun Izjum muuttui auton taustapeilissä yhä kaukaisemmaksi pisteeksi ja alkoi muuttua mielissämme absurdiksi kokemukseksi jollaista emme kaikki välttämättä koskaan toista kertaa kokisi, ihoni alkoi mennä kananlihalle ja kylmät väreet kulkea selkääni pitkin. Olen koko avustustoiminnan ajan odottanut hetkeä jolloin olisin tyytyväinen aikaansaamaamme apuun. Se hetki oli silloin.