Kenttäpostia 85 vuoden takaa

Syyskuussa 1941 jatkosota oli vasta alkanut, kun JR6 ylitti vanhan valtakunnan rajan ja astui jalallaan Neuvostoliiton maaperälle. Vänrikki Toivo Saarelainen, vasta parikymppinen mies, istuutui sohvalle vetäytyvien venäläisten tuhoamassa talossa ja pyysi aseveljeään ottamaan kuvan hänestä. Kotirintamalle hän kirjoitti postikortin. Postikortti päätyi kenttäpostiin saakka, mutta jostain syystä ei perille Suomeen. Syystä tai toisesta, tavalla tai toisella se hävisi matkalla. Se päätyi Suomeen vasta paljon myöhemmin ja erikoisempaa reittiä. Tämä artikkeli kertoo tuon postikortin tarinan siltä osin kuin sen tiedämme.

Vuodenvaiheessa 2025-2026 ukrainalainen yhteyshenkilö otti yhteyttä UkrainApu Ry:hyn ja kertoi hänellä olevan jotain mikä saattaisi kiinnostaa suomalaisia. Ukrainasta tulee säännöllisen epäsäännöllisesti sekä kiitoksena, että myytäväksi toinen toistaan ihmeellisempiä tavaroita, joten tässä kohtaa ihmetys ei ollut vielä korkealla. Kun kohta selvisi, että tarjolla oli suomalaista kenttäpostia jatkosodan ajalta, ihmetys olikin jo toista luokkaa. Miksi suomalaista kenttäpostia oli Ukrainassa, ja kenelle se kuului?

Kun sain käsiini tuon kenttäpostin, edessäni oli nippu valokuvia tuntemattomista ihmisistä armeijan palveluksessa sekä yksi postikortti. Postikortissa oli vastaanottajan tiedot, sekä osittaiset lähettäjän tiedot. Kiinnostuin aiheesta: voisiko jompikumpi heistä olla yhä elossa, tai voisimmeko tavoittaa edes jonkun heidän jälkeläisistään?

Ihmisten kirjoitustyyli on muuttunut vajaassa sadassa vuodessa sen verran merkittävästi, että postikortin tekstiä tulkittiin aluksi tekoälyn turvin. Se oli virhe. Tosiasiassa kortti oli osoitettu Turun Ravattulaan, mutta tekoäly väitti, sen olleen suunnattu Pohjanmaalle. Aloimme siis etsiä aluksi väärällä nimellä, väärältä paikakkunnalta. Jopa Ilkka-Pohjalainen-lehdestä oltiin yhteydessä ja luvattiin auttaa vastaanottajan löytämisessä. Kävi kuitenkin hyvin pian ilmi, kiitos sosiaalisen median seuraajiemme, että olimme täydellisen eksyksissä ja sekä nimi, että paikkakunta olivat olleet väärät.

Käsiala-asiantuntijat ohjasivat meidät kortin määränpään suhteen oikeille jäljille ja Suomen sotahistoria-asiantuntijat puolestaan kortin alkuperän suhteen oikeaan suuntaan: Kortin etupuolella oleva numerosarja ei ollut mikä tahansa sattumanvarainen luku, vaan se oli Jalkaväkirykmentti 6:n peitetunnus. Tämän tiedon sekä oikean nimen perusteella oltiin jo lähellä. Löysimme pian Geni-verkkopalvelusta vastaanottajien sukupuun. Useampikin henkilö lähestyi sukupuun tekijää yksityisviestillä, mutta hän ei valitettavasti ollut riittävän läheistä sukua kyetäkseen toimimaan yhteyshenkilönä.

Sukupuusta saimme tietoon kuitenkin sekä kortin vastaanottajan että lähettäjän synnyinpaikan sekä -vuoden, mutta valitettavasti myös molempien kuolinvuoden. Kävi ilmi, että emme tulisi kumpaakaan heistä enää henkilökohtaisesti tavoittamaan.

Sosiaalinen media tuli jälleen avuksi. Edellä mainittujen tietojen perusteella oli helppo laittaa etsintäkuulutus ilmoille. Ja sitten vain odotimme, mutta odotus ei ollut pitkä. Vuorokauden päästä lähettäjän lapsenlapsi oli yhteydessä. Pian olimme sopineet kortin lähettäjän pojan kanssa, että toimitamme kortin hänelle henkilökohtaisesti kun seuraavan kerran käymme länsirannikolla – postin hoteisiin emme näin arvokasta ja ainutlaatuista korttia pistäisi missään nimessä – olihan se hukkunut postissa jo kerran aiemminkin.

Helmikuussa 2026 oli käsillä hetki, kun lähdimme hakemaan länsirannikolta kalaverkkoja Ukrainaan dronesuojiksi. Samalla matkalla veisimme kortin perille – 85 vuoden viiveellä.

Kun tapasimme kortin lähettäjän pojan kahvilassa ja ojensimme kortin hänelle, tuntui, että jotain oli saatettu päätökseen. Kortin pitkä matka oli kuljettu päätöspisteeseensä saakka.

Pääsimme iloksemme katsomaan valokuvia joita  kortin lähettänyt Toivo oli kuvannut ennen sotaa ja sodan aikana omalla kamerallaan. Niitä oli paljon ja joka ikinen niistä oli mielenkiintoinen. Ikävä kyllä JR6 muodostamisen ajalta ei ollut kuvia. Se kun on perustettu allekirjoittaneelle hyvin tutussa paikassa Sulkavalla ja olisi ollut mielenkiintoista nähdä, miten maisema on muuttunut sitten vuoden 1941.

Kaikkia pöydässä olleita kiinnosti miten kortti oli päätynyt Karjalan kannakselta Ukrainaan, mutta se ei välttämättä tule koskaan selviämään. Paras veikkaus on, että vihollisen käsiin jäänyt postilähetys taltioitiin KGB:n arkistoon, ja sieltä se on myöhemmin tavalla tai toisella päätynyt takaisin ihmisten ilmoille ja sotilaan kautta ukrainalaiselle yhteyshenkilöllemme.

Toivo ei ollut kertonut sodasta paljoa. Kuten ei moni muukaan rintamalla ollut. Sen hän oli kuitenkin kertonut, että rintamalla mielen virkeänä ja toimintakykyisenä piti tulevaisuuden suunnitelma. Se oli rakentaa oma savusauna.

Kun sota päättyi, ehkä nuorella Topilla ei ollut riittävää pääomaa suunnitelman toteuttamiseen, mutta parikymmentä vuotta sodan jälkeen oli. Kuusikymmentä luvulla Topi rakensi oman savusaunan ja osti pukuhuoneeseen POD-merkkisen valopetroolilämmittimen.

Savusauna seisoo yhä ylväänä tontillaan ja on säännöllisessä käytössä. POD-merkkinen valopetroolilämmitin puolestaan loistaa pukuhuoneessa poissaoloaan. Se nimittäin toimitettiin UkrainAvun avustuskuormassa lämmittämään venäjää vastaan taistelevia nuoria miehiä – samanlaisia kuin Toivo itsekin 85 vuotta sitten.